Omilla jalanjäljillä

Tuntuu, että kirjoittamani ensisanat saavat aina saman tuomion: oikean käden etusormi löytää tiensä samalle näppäimelle ja pyyhkii kuvaruudun kerta toisensa jälkeen loistamaan valkeaa tyhjyyttään.
Ehkä voisin lainata Annin minulle hieman ennen paluutani kirjoittamia sanoja:
"ja sitten taas välillä tuntuu että koko reissu oli vaan unta."
En ole koskaan ollut hyvä aloittamaan, tai lopettamaan, mitään.
Mutta päästessäni vauhtiin on hankalaa pysähtyä.

Biman Banglahdesh airline kuljetti minut turvallisesti, joskin hitaasti, Bangkokin sekavuudesta Lontoon järjestelmällisyyteen. Matka kesti välilaskuineen Dakhassa yhteensä kolmekymmentäyhdeksän tuntia. Muutamaa hermoheikkoa hetkeä lukuunottamatta matkanteon hitaus kääntyi voitoksi. Ei ollut mielessä tilaa jännittää Eurooppaan rantautumista. Ajan kanssa ehtii rauhoittua ja kokea, Biman taas muistutti siitä, että lähtemisen ja saapumisen väliinkin mahtuu elämää.
Bangkokissa, kun tuppasi tärisyttämään jo päivän ennen lentokentälle lähtemistä. Kunnolla. Kädet olivat epävakaat ja hiestä märät. Samoin mieli. Tasapainoisen tasapainottomana.
Dakhassa seitsemän tunnin odotus kääntyi yhdeksäksitoista. Lentoyhtiön henkilökunta oli hyvin vaiteliasta väkeä ja näin ollen saimme tilaisuuden viettää aikaa mitään tietämättöminä ja kalterikkunaiseen hotelliimme säilöttyinä ja katsella ikkunasta bangladeshlaista katukuvaa illasta aamuun. Näkymä oli erilainen aiempaan verrattuna: ohitse vilisivät toinen toistaan kauniimmat naiset sareissaan ja miehet hameissaan.
Onnekseni sain huonetovereikseni kaksi englantilaisnaista, jotka ovat tahoillaan reissanneet jo vuosia ympäri, nykyään melkeimpä pieneltä tuntuvaa palloamme.
Tupakat paloivat ja nauru raikasi.
Edellisellä pitkällä lentomatkallani sain lähestulkoon ahtaanpaikankammokohtauksen, mutta kaikesta istumisesta huolimatta pysyin tällä kertaa rauhallisena.
Lentokoneen pyörien viimein iskeydyttyä Heatrow:n asfaltille olin ratketa riemusta ja samaan aikaan kuolla väsymyksestä. Jotenkin kuitenkin sitä sai itsensä (ja kaksikymmentä yksi ja puoli kiloa painaneen rinkkansa sekä käsimatkatavaransa) raahattua kentän bussiasemalle ja hypättyä Readingiin vievään autoon. Sama vanha vitsiniekka kuskikin sattui olemaan vuorossa, samaisen herran kyyditsemänä on samaa väliä tullut ennenkin taitettua.
Readingistä hyppäsin Newburyyn vievään junaan ja perillä minua olikin vastassa erinäinen joukko rakkaita (ja suurilta osin humalaisia) ystäviäni.
Kuten lähestulkoon aina jälleennäkeminen oli riemukas.
Vaikka pojat olivat muuttaneet uuteen ja avaraan asuntoon, ihan oikeaan ja kokonaiseen taloon, tunsin tulleeni takaisin kotiin. Ehkä sopeutumista helpotti joukon hengettären Hannan paikalla olo. Paras ystäväni Suomesta oli muuttanut saman katon alle parhaiden Englannin ystävieni kanssa.
Vajaaseen viikkoon Englannissa mahtui hyvin ristiriitaisia tunteita: Toisaalta tunsin olevani taivaassa, olinhan rakkaideni keskellä, sainhan syödä itseni ähkyyn homejuustolla ja kuljeskella tutuissa maisemissa.
Toisaalta taas helvetissä: kaikessa mukana oleva järjestelmällisyys yleisten vessojen digitaalisine siisteysmittareineen ja lentokenttäbussien "ethän häiritse kuljettajaa ja käytä kännykkää viidellä ensimmäisellä penkkirivillä"-kyltteineen tuntuivat vieraalta ja rakkaiden ihmisten väliset lämpimät suhteet toisiinsa saivat minut kokemaan itselleni yllätyksenä tulleita mustasukkaisuuspuuskia. Oman pään sisäistä ulkopuolisuutta, vaikka kaikki oli kuten ennenkin: rakastinhan ja tulin rakastetuksi kuten aina. Oli vaikeaa hyväksyä, että kaikki rakkaus säilyy, vaikka ulkoiset olosuhteet muuttuvat. Tajusin ikävöiväni arjen yhdistäviä kokemuksia. Koska olin niin pihalla kokemieni tunteiden keskellä, katsoin parhaimmaksi avata sanallisen arkkuni ja tuoda mustasukkaiset tuntemukseni kaikkien osapuolien ymmärtävään tietoisuuteen. Ratkaisu oli oikea, sillä epämiellyttävät tuntemukset katosivat kuin tuhka tuuleen.

Suomeen saapumiseni yllätti iloisesti vähintään vanhempani, jotka kuulivat auton huristavan pihaansa lauantain vastaisena yönä 15.heinäkuuta kello 01.30. Äiti tuli ulko- ovelle huutelemaan "kukasiellä"-litanniaansa ja vielä äidin kasvojen edessä seistessänikin häkeltynyt ääni hoki useaan otteeseen: "En näe ilman laseja, en näe ilman laseja.. Kuka siellä?". Äidin ja tyttären ensihalaus oli lämmin ja tiukka, jälkimmäinen niinkin, että jouduin kehottamaan äippää hellittämään otettaan muutamien minuuttien kuluttua, jottei vastaanottokomiteani jäsenet Reija, Matti ja tuore perheenlisäys joutuisi jäämään pihallemme nukkumaan. Yö venyi pitkälle aamuun kuulumisia vaihdellessa ja yöunet jäivät vähiin. Herra Ärjylän kanssa käyty matkakeskustelu tiivisti tunnelmat hyvin:
Ärjy: " No, oliko antoisa reissu?"
minä: "Vähän vaikeaa tässä lähteä kahdeksaa kuukautta pistämään pakettiin näin kerralla.."
Ärjy: "No, en minä sitä, kysyn vaan, että kannattiko?"
minä: "Niin no, kannattaako elämä yleensä?"
Etten ihan kotiinpalaamiseen pitkästymään päässyt, oli kello soimassa lauantai aamuna 8.30 ja rinkan osittain keskelle lattiaa purettuani oli aika alkaa silittää vaatteita juhlakuntoon. Puolilta päivin olimme jo iloisesti matkalla kuhmoisiin kohti lapsuudenystävän häitä.

Kummallista kuin se onkin, en kohdannut järisyttävää kulttuurishokkia, johon olin varautunut ja josta Suomeen minua hetkeä aiemmin palautuneet Vellu ja Anni tuntuvat läpikäyvän vieläkin. Elämä vaan tuntuu olevan kuin aina aiemminkin, kulkemassa omalla painollaan. Tuntuu kuin olisin aina ollut täällä ja monet ystäväni ihmettelevätkin miten se voi tuntua siltä kuin "et olisi missään ollutkaan". Ehkä kotiinpalaamista helpotti vallitseva kaunis Suomen kesä, ehkä monet mielessä pyörivät suunnitemat tulevasta, ehkä kerran aiemmin kokemani monen kuukauden kulttuurishokki masennus Englannista Suomeen muutettuani tai ehkä ja varmastikin matkakirjan välissä Suomeen kantautunut vuoden avoin paluulippu Aasiaan.
Väsymys tuli pari viikkoa Suomeen rantautumisen jälkeen, mutta elämä on ja kulkee tutulla Suomiraiteellaan. Usein elämä ja joskus oma suhtautuminen osaavat hämmästyttää.

Ystävät ovat ihana asia ja on ollut iloista huomata, että erossa vietetystä ajasta huolimatta ei tarvitse sen kummemmin selitellä ei matkaa tai täällä tapahtunutta. Vajaan neljän Suomessa vietetyn viikon aikana olen ehtinyt kiertämään kotomaata ristiin rastiin, ollut kykenevä näkemään sen kauneutta hieman toisenlaisin silmin kuin ennen, aloittanut työt (ja jo olen lomalla), osannut viettää vähän aikaa kotona rauhoittuen (toisin kuin ennen), ruvennut silittämään vaatteitani (olen huolestuttavasti tulossa vanhaksi!), varannut marraskuulle menolipun Britteihin ja suunnitellut kovasti Pantterin kotiuttamismatkaa Espanjaa lokakuulle.
Reissun tärkeimmät opetukset liittynevät kykyyn kuunnella itseään, tunnistaa tunteitaan ja omia voimavarojaan paremmin kuin ennen, kykyyn pysähtyä välillä ja omiin unelmiinsa ja niistä aukeneviin mahdollisuuksiin uskomiseen.
Tie on auki ja olen tunnistanut omat jalanjälkeni.

Selittelijänä voisin jatkaa loputtomiin, mutta on aika ottaa kiinni ja päästää irti. Tähän loppuun laitan muutaman sanan reissussa tapaamistani ihmisistä, joiden tilanteesta tiedän jotain:
Siskoni ovat Suomessa. Hannele löysi suomisulhon ja rakastui. On niin kaunista nähdä ihminen onnellisena.
Anna asuttaa ryytimaa mökkiä Helsingissä ja on saanut Nickin vieraakseen jo useampaan otteeseen. Kuvittelisin Australian mantereen kutsuvan tyttöä lähitulevaisuudessa.
Anni palasi Suomeen viikkoa aiemmin kuin minä ja on taas tien päällä, tiettävästi Suomi-Ruotsi hääreggaefestivaalikiertueella. Pikkupala sydäntä taitaa haikalla Kanadaan.
Juha on huhujen mukaan selvinnyt hengissä kotiin Intiaturneeltaan. Tosin kukaan ei ole vielä törmännyt herra kaivosmieheen kasvotusten.
Vellu on täällä myös. Ensi viikolla pääsemme purkamaan "pakettia" yhteisen työnteon lomassa.
Jani (vanha ja jo kokeillusti myös nykyinen riitapukarini) kiertää asuntoautolla ympäri Suomea hyväntekeväisyysjäjestön liivit päällä. Sillointällöin minä ja sillointällöin Vellu seuranaan. Tästä miehestä tulemme kuulemaan vielä!
Hollantilaisystäväni Jippie on lopettanut tupakoinnin ja palaa tai on palannut takaisin Eurooppaan ihan näinä päivinä.
Nature lodgen veljeni Tom on takaisin UK:ssa ja pyyteli käymään opiskelupaikkakunnallaan sanomassa "hello", kun saarelle pääsen.
Ben on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Israelilaisystäväni lensi kotiin kesäkuussa, muttei ole ilmoitellut itsestään sen kommin. Toivottavasti kaikki on hyvin!
Törmäsin Pai-tuttavaani Marikaan istuskellessani kahvilla Kaivopihalla sunnuntaina. Vauhdikas neito palasi Suomeen toukokuussa ja suunnittelee uuteen reissuun lähtöä ennen joulua. Tulimme tulokseen,e ttä eräänlainen sairaus tämäkin: (pallontallaaja paitaa lainatakseni) Kulkutautinen mikä kulkutautinen.
Rob on vieläkin Pohjois- Thaimaassa, mutta yrittää löytää kuumeisesti lentoa Espanjaan. Siellä näemme ja pian. (Pantteri on sopeutunut Suomeen vähän liiankin hyvin. Olut maistuu, niin että se meinaa hukkua tuoppiin. Valeanpunainen pikkuherra on kohta pakko palauttaa isänsä valvovan silmän alle. Joku roti pehmolelullakin.
Simpalla rakkaus kukoistaa. Aussi herra on ravannut Kiinan ja kotimaansa väliä jo useaan otteeseen. Hän saa eu-kansalaisuutensa kuntoon lähiaikoina ja omien sanojensa mukaan Eurooppaan muutto odottaa vuoden sisällä. Oluen juontia ei herra ole lopettanut ja tuopilla kuulemma tavataan.


Siinä se sitten oli. Hikipisarat valuvat otsalta täällä kylmässä pohjolassa.
En voi tarpeeksi kiittää teitä kaikkia mukana olosta!
Kiitos Kaunis!


PS. Mikäli Heidin tarinat jaksavat vielä tämänkin jälkeen kiinnostaa, aloitan ensi viikolla kirjoittamisen osoitteessa www.samantaivaanalla.blogsot.com.

Kiitos!

Talkkarista rakastajaksi

Chiang maihin päästyäni alkoi "Robin metsästys". Amerikkalais herra, kun oli sattunut tapaamaan Bangkokissa viihtyessään keski-ikäisen thai-ladyn, joka taasen oli puolestaan avaamassa uutta, porealtailla ja jättitelevisioilla varustettua, guesthousea Chiang maihin ja mutkan jos toisen kautta pyytanyt Robia uuden majapaikkansa talonvahdiksi.
Robin sahkopostilla lähettämät paikanohjeet kädessäni kävelin pitkin Chiang maita ja törmäsin siinä matkanvarrella vanhaan ruotsalaistuttuuni Vientianesta, joka hetken mietittyään muisti kuka olen ja kertoi Watin (laolaisen tuk-tuk kuskin) ikävöimän minua. Wat oli hävittänyt sähkopostiosoitteeni tulvassa, mutta naapurimaan toverini oli palaamassa takaisin Laosin pääkaupungin vilinään, joten voin vain toivoa, että kuitin kulmaan kirjoittamani osoite löytää tiensä perille maailman symppiksimmän tuk-tukkuljettajan hyppysiin. (Oli pakko katsoa vilkaista Watin kuvaa kamerassa. Voi toista.)
Lopulta löysin Ginger housen, thai-ladyn omistaman guesthousen ja aikani alaoveen koputeltuani kävelin sisällä huhuilemaan ja löysinkin sieltä elämää yhden thainaisen verran, joka vähemmän ystävällisesti kertoi minulle, etten tule löytämään ketään Robia kyseisestä paikasta. Silti herran mustat sandaalit nököttivät kauniisti vierekkäin yläkertaan johtavien rappusten juurella. Minkäs teet?
Hämmentyneenä, rinkan kantamisesta väsyneenä ja hippusen verran suutahtaneena raahasin itseni lähimpään internetkahvilaan ja lähetin -ei niin kaunokirjallisen- sahköpostiviestin amerikkailaisystävälleni. Samalla luin pallontallaajatutulta (www.pallontallaajat.net) tulleen sähköpostiviestin, jossa hän ilmoitti saapuvansa Chiang maihin seuraavana aamuna ja ehdotti tapaamista. Siinä tohinassa jäi viesteihin vastaamatta ja vielä tovin jos toisen rinkkaa lisää kanniskeltuani löysin halvan (ja ikkunattoman) huoneen tulevaksi yöksi.
Illallisen syötyäni painelin Night bazaarille tekemään viimehetken tuliaisostoksia ja sieltä sitten löysin Robinkin ja kaikesta hämmennyksestä huolimatta jälleennäkeminen oli riemukas. Oli ollut molemmilla ikävä. Siihen hetkeen jäi myös ostoksienteko, kun suuntasimme lähimmälle terassille selvittelemään tilannetta (mistä en halunnut mitään sen kummempaa selkoa). Jaoimme olutpullon jos toisen siinä rupattelumme lomassa ja ymmärsimme (tai vähintään luulimme oluen hienoisella avustuksella) ymmärtävämme toisiamme todella hyvin. Keskustelut leijuivat vapaasti aiheesta toiseen. Me kummatkin nautimme illasta kovasti toisin kuin Robia talonvahdiksi pyytänyt thai-lady, joka mustasukkaisuuspuuskissaan lähetteli Robille viestejä kuinka "Rob nyt pettää häntä" jne. Nopeaa nousua uraputkessa: alle viikossa talkkarista rakastajaksi.
Haettiin Robin kamat pois ladyn luota puolenyön tienoilla, myöhemmin pieniä hankaluuksia aieheutti tavaroista puuttunut passi, jonka guesthousen omistajatar oli käynyt leikin tiimellyksessä nappaamassa Robin repusta ja etsimme itsellemme yhteisen huoneen (budjettimatkaajana on normaalia maksaa kahta guesthousea samalle yölle). Oluset olivat sopivasti hurahtaneet nuppiin, joten otimme ystävämme Vaaleanpunaisen pantterin mukaan ja lähdimme vielä yhdeltä aamulla kuuntelemaan musiikkia reggaetelttaclubille. Yö jatkui pitkälle yöhön ja vielä pidemmälle aamuun, koska pelkän yleisen aivotoiminnan lisäksi juomamme oluset olivat vaikuttaneet merkittävällä tavalla myös muistiimme emmekä löytäneet varaamaamme guesthousea mistään. Kummallakaan meistä ei ollut hajuakaan paikan sijainnista tai edes nimestä. Kahdeksan maissa aamulla, jo toivoni menettäneenä istahdin kadunreunaan ja aloin känkkäränkätä kun Rob tuli ilmoittamaan löytäneensä etsimämme paikan.
Oi, tulleen unen ihanuutta.
Myöhemmin päivällä hipsin takaisin "omalle guesthosuelleni", keräsin kamani kokoon ja luovutin huoneeni. Ituin paikan ravintolaan aamukahville. Aikani siinä ajatuksiini vaipuuneena istuttuani huomasin sisään saapuneen pojan vilkuilevan minua. Hetken päästä kuulin tutun kysymyksen: "Where are you from?" ja yhtä tuttuun tapaan kuulin itseni vastaavan:"from Finland." Seuraavat sanat tulivatkin sitten täytenä yllätyksenä, kun edessä seisova poika kysyy minulta suomeksi: "Oletko Sanna.. eikun Heidi?"
Maailmankaikkeus puolellani. Näyttämässä ihmeitään. Taas.
Edessäni seisoi pallontallaajatuttavani Teemu, ihka elävänä. Emme olleet koskaan aiemmin tavanneet, olin unohtanut vasta hänen sähköpostiinsa edellisillan sähellysessä ja kaikista Chiang main tuhansista guesthosueista hän oli päätynyt kysymään huonetta juuri siitä samaisesta, mistä minä suunnitelmieni äkkiä muututtua, väsyneenä ja kikkuisena varannut huoneen ja missä en ollut edes nukkunut.
Teemu auttoi mut ylitse karmeasta krapulastani mielenkiintoisella seurallaan.
Suussa sulavaa Pad thai:ta (paistetut nuudelit) ja kieleltä huolettomasti hyppivää suomenkieltä. Mitä muuta voi pohjoisentyttö toivoa.

Illalla oli aika sanoa jäähyväiset. Minulta halaus Robille. Robilta minulle ja matkaseurakseni lähteneelle Vaaleanpunaiselle pantterille, joka oli matkannut amerikkalaisseurassa jo iät ja ajat. Robilla näytti olevan hyvin vaikeaa sanoa heipat pehmeälle ystävälleen, vaikka oli jo edellisyönä antanut isällisen lupansa Pantterille lähteä matkustamaan hetkeksi naisseurassa. Vakuuteltuani aikani palauttavani Pantterin takaisin isähahmonsa turvalliseen huomaan loppusyksystä ja kysyttyäni Pantterilta itseltään oliko hän muutanut mieltään ja kielteisen vastauksen saatuani repäisin pikkuystävämme Robin käsivarsilta. Hain rinkkani säilytyksestä (jossa sieltä oli hävinnyt täysi hajuvesipullo, kaksi munalukkoa sivutaskusta ja eurokolikot pikkupussukasta. Toivottavasti se joku nykyään haisee hyvälle ja sai arvokkaat kahdeksan euroaan turvallisten Abloy-lukkojen taakse.) ja lähdin yöbusilla kohti Bangkokia.

Kyllä jännitti Bangkokiin päästyäni. Juoksin siellä ja täällä etsimässä yhtä ja toista "tarpeellista". Sandaalit intianmarketilta. Koruja Khao sanilta. Riippumattoja pikkupojalta.
Viimeisen Thaimaa-iltani pelastukseksi tapasin hollantilaistuttavani Mondulkiristä, jonka kanssa pääsin purkamaan lähtötunnelmia.
Ja matka oli pitkä joskaan ei hikinen.

Olen Suomessa. Täällä kesä tuoksuu kodilta.

Maailman onnellisin tytto

Ompas ihmeita taynna tama maailma!
Mulla on niin uskomattomat puolitoista viikkoa takana, etta taas kerran tuntuu vaikealta saada tuntemuksia sanoiksi.

Pai- pelastuksen satama, joka sai minut rakastamaan elemaani uudelleen ja vielakin enemman kuin ennen, oli entisellaan ja samaan aikaan liikkeessa maailmankaikkeuden kanssa: Helmikuun kuumat paivat ja viileat yot olivat muuttuneet kostean tasalampoisiksi vuorokausiksi, ylvaana maisemaa hallitsevat vuoret ovat saaneet tarunhohteisen pilvipeiton huippujensa ylle ja valilla naytti silta kuin aurinko olisi kertonut ikuisuuden tarinaa vuorten rinteille sen sateiden pilkistaessa pilvien lapi tuhansissa ohuissa nauhoissa valaisten jylhat seinamat utuisella valollaan.
Pai oli hiljainen, mutta samaan aikaan taynna elamaa. Kotigekko piti minulle iltaisin seuraa River hillin bambumajassani, ja monsuunikuurot kastelivat patjani lehtikaton raosta. Monta tuttua naamaa tuli iloisesti hymyillen vastaan Pain kaduilla ja jalleennakemisen riemua on tuskin tarpeellista sen enempaa kuvailla. Hickupin tofuhampurilainen maistui edelleen vahintaan yhta erinomaiselle kuin ennen, Ginger- housen curryt maistuivat useaan otteeseen ja uuden tuttavuuden, Pai Blues ravintolan Shan- tribe menu vei kielen mennessaan. On aivan kasittamatonta, miten jossain paikassa voi saada kaikkialta mielettoman maistuvaa, ja samalla niin halpaa ruokaa todella mielettomassa ymparistossa. Pain makuelamykset olivat tervetta vaihtelua Cambodian fried rice with vegetables ruokavaliolle (taytyy myontaa, etta Sukhan curryt ja avocado sandwich vetaa vertoja Pain ruuille).

Maailmankaikkeus taas todisteli mulle sita kuinka energia kutsuu samankaltaista itseaan luokseen. Kun lopulta vaihdoin (tiedostamattani) alakuloisuutta heijastavat lasit paastani positiivareihin naytti maailmani taysin uudenlaiselta paikalta olla.
Olla yhta yhdessa.
Ennen Paihin paasya olin aikamoisen kypsa kaikenmoiseen "turhanpaivaiseen jaaritteluu" veli (ja sisko) reissaajien kanssa, vaikka nyt ymmarran, etta se oli vain oma sen hetkinen kokemukseni. Varmasti yhta monta paria elamanriemua taynna olevia silmia kaveli vastaan silloinkin, mutta toisena hetkena sita on valmiimpi ottamaan vastaan, kohtaamaan ehkla enemmankin itsensa kuin toisen, kuin toisena (riippuu laseista- niilla on kumma tapa heijastaa itseasiassa ei valttamatta ulkopuolista maailmaa, mutta sita omaa sisaista. Jos tuntuu kurjalta, niin yllattaen taivaskin nayttaa harmaalta.).
Nyt jaarittelemasta paastyani haluaisin kuvailla muutamalla sanalla naita tapaamiani rakkaita olentoja..
Joogatunneilta sain parikin uutta Pohjois- Amerikan ystavaa (en halua enaa kutsua ihmsiia amerikkalaisiksi, silla heilla on huono maine. Syyttomana syytetaan..). Sue:n kanssa illastettiin joka ilta yhdessa tilaten mita erikoisimpia annoksia. Syomisen huippu puolia aasiassa on se, etta yleensa aina annokset on helppo jakaa ja nain ollen paasee maistelemaan useampia erillaisia herkkuja saman aterian aikana. Sunnuntaina teimme luullakseni viimeisen oman Aasian lapileikkaukseni seikkailun... "Ajoimme", kummatkin omalla (onneksi omalla ja ehkapa epaonneksi moottori)pyorallaan Mae hong songiin vievan tien varrella sijaitsevalle kuumalle lahteelle. Matka oli sanoakseni- mutainen. Paatielta piti kaantyman vuoristoiselle pikku sivutielle, jota pitkin piti matkaa taittaa noin 5 kilometria. Menomatkalla saimme vain yhden taysosuman Sue:n kaaduttua keskella isoa mutavesilatakkoa. Paastyamme (upealle) kuumalle lahteelle olimme ainoat ihmisoliot siella (ja tama lahde oli keskella viidakkoa) ja myohemmin ymmarsimme miksi. Hetken lampimasta vedesta nautittuamme kavelimme hieman ja naimme kylalaisia toissaan: pesemassa pyykkia joessa ja kyykkimassa riisipelloilla. Takaisin mentyamme soimme hedelmalounaamme, jolloin alkoi paivan monsuunikuuro. Mikas siina oli ollessa, kun sateen alettua hyppasimme uudelleen kuuman lahteen syleilyyn ja aika vierahti kuin siivilla luonnon aania kuunnellessa. Sateen lakattua paatimme lahtea ajamaan takaisin kohti Pai;ta. Me todelalkin lahdimme "ajamaan" emme ajamaan. Tie oli noin 30 centin mutakerroksen peitossa ja meilla oli suuria vaikeuksia pysya pystyssa. Vesilatakkoja oli jokapaikassa, pyoranrenkaat paksun mutakerroksen peitossa ja ylamaissa oli mahdotonta pitaa pyoraa pystyssa ja ainakin kymmeneen kertaan loysimme toinen toisemme heittamasta 180 asteen volttia tai kyljellaan olevan pyoran vieresta pusikosta. Pisimman ylamakipatkan puoleen valiin me sitten jumahdimme taysin eika siina ollut itsu kaukana eika luovuttaminen (kavellen olisimme olleet perilla puolta nopeammin). Onneksi kolme thai-teinipoikaa ajoi ohitse ja pysahtyi auttamaan. Pojat ajoivat pyoramme ylos ja maltillisesti ajoivat perassamme melkein koko matkan kansallispuiston portille varmistaakseen turvallisen matkan. Ihania ihania ihmisia!

Pain Piia- oivallinen (suomenkielen)opettajani ja mita mahtavin luonnonlapsi. Pai:hin paastyani olin melkein varma eraan nakemani tyton olevan suomalainen ja myohemmin minulle selvisi etta olin oikeassa. Onnekseni tormasin Piian uudelleen parin Paissa vietetyn paivan jalkeen ja sen jalkeen vietimme monta hyvaa ateriaa, iltaista moottoripyoraajelua, kahvihetkea- ja jopa pienen festivaalihetken yhdessa. Miten ihanaa (ja alussa niin kovin hankalaa) olikaan ilmaista itseaan suomeksi. Ma rakstan tata kielta! Kaikenlisaksi meilla oli toinen toistaan mielenkiintoisempia keskusteluja nain suomalaisten kesken, vaikkei siihen useampaa suomalaista sitten mukaan mahtunutkaan (tarjontaa olisi ollut)... Me sentaan puhumme rehellisesti suomea tai rehellisesti englantia.

(Mua muuten jannittaa talla hetkella ihan kamalasti, selitan myohemmin mika. Kadet meinaa tarista ja ajatus ei oikein kulje.).

Haluaisin viela kertoa fantastisista yllatystapaamisistani ja Robin kanssa vietetysta Chiang mai ajasta, mutta multa loppuu nyt aika. Palaan asiaan parin paivan sisalla, taman saman otsikon alle.
Adios.
Rakastan teita!

Kauneus ennenkaikkea

Nyt ma viimein ymmarran, miksi matkaoppaat eivat suosittele reissaamista Aasiassa sadekaudella. Kyseessa eivat suinkaan ole matkaoppaiden mainitsevat mutaiset tiet tai edes mahdoton kuumuus vaan etenkin thaimaalaisten kaupungiensa katujen paallysteena kayttamat toinen toistaan hienommat laatat, mitka muuttuvat sateen jaljilta luistinradaksi seka sandaaleilla etta lenkkitossuilla niille astuttaessa. Tai ehka aasialaisilla tosiaan on kaipuu viileaan ja he paattivat kayttaa saamiaan trooppisia luonnonolojaan halutessaan saada hekin palasen meidan talveamme. Jaahallit nyt viela jotenkin menee, mutta luistinratojen verkosto keskella Bangkokia. No, eipa ainakaan vie nama luistinradat jaahallin verran energiaa.. Eika kaytannollisyydella mitaan tee. Kauneus ennenkaikkea!
Sama ihanuus jatkuu taalla Paissa, jo pariin otteeseen olen meinannut olla persuksillani tulvivalla kadulla. Mikali vaikeammanasteiset kuvioharjoitukset kiinnostavat, suosittelen ostamaan perusmuovi/kumivarvassandaalit. Ne pitavat huolen, ettei menostasi puutu yllatyksia, silla sateen kohdatessa sandaalin pohjasta muodostuu tuplaluistinrata. Nain ollen paaset harjoittelemaan kahdella paallekkaisella ja eritahtiin liikkuvalla radalla samanaikaiseksi.
Sivuhuomautuksena suosittelen kyparaa.

Sain itseni hilattua eilen Chiang maihin ja kaupungin sunnuntai marketille. Voi, sita tavaran maaraa! Ennen taydellista ihmispaljoidesta aiheutunutta tuskastumistani tunsin kavelevani hetken (materialistin)taivaassa. Kadut olivat pullollaan toinen toistaan kauniimpia ja erikoisempia kasitoita: vaatteita, lamppuja, maalauksia, veistoksia, kenkia, keittiovalineita, voodoo-nukkeja ja paljon muuta. Oih.. Mutta kuten aina, en oikein osannut ostaa mitaan hyodyllista tai edes kaunista. TAvaran paljouden keskella ma menen jotenkin aivan lukkoon ja sitten sita tulee haalittua jotain mita ei ollenkaan tarvitse, kun halvalla saa ja kaikki kaunis ja/tai hyodyllinen jaa kojujen hyllyille odottamaan hieman alykkaampaa kuluttajaa, joka ymmartaa pistaa sen ylimaaraisen viisikymmenta bahtia (yksi euro) peliin ja saa mukaansa jotain mista todella pitaa..
Uusi hameeni ja (pelottaa myontaa, etta neljas matkassa tarttunut) kasilaukkuni ovat kylla kauniita. Ainakin Maman mielesta, jota kavin asken tapaamassa. Huomenaamulla kello kymmenen tapaamme uudelleen joogatunnin merkeissa.

Jotenkin olen ollut aika toivottoman alakuloinen viimeisen viikon.. Tiedan siihen loytyvan monia syita: unettomuutta, mika sai alkunsa typerasta ja turhanpaivasesta juopottelusta kahteen otteeseen Bangkokissa, mika taas sai alkunsa ikavoimisesta, miak taas on saanut alkunsa kuka tietaa mista.. Eika tama lista ole ehdoton totuus, kuten yleensa kaikessa pieni osa kaikesta vaikuttaa kaikkeen ja lopputuloksena olkoonkin kirjava soppa. Taytyis vaan saada se itsessaan asuva soturi nyt esiin, tai tassa tapauksessa olis kai parempi loytaa ammattikokki. Kylla ma tasta viela ponnistan, kuten rakas Anne mulle eilen sahkopostissaan kirjoitti:"ihanaa kun oot paassy olemaan ja elamaan eri tavalla eri maissa, ootko huomannu etta missa vaan oot elama on aina samanlaista, se tuo samoja haasteita, samoja ihanuuksia ja pettymyksia, missa vaan oot", elamaa se on elama niin Suomessa kuin Thaimaassakin eika se ruoho aidantakana ole sen vihreampaa naytti se kuvitelmissa silta tai ei. On vaan valilla helpompaa rypea itsesaalissaan ja kurjuudessaan kuin nousta ylos ja tervehtia maailmaa sellaisena kuin se on..

Bussimatka Chiang maista Paihin sai mut lahestulkoon menettamaan kasvoni aasialaisittain. Pienen punaisen bussin jalkatila ei ole lansimaalaiselle mittakaavalle rakennettu, mutta polvet suussa oli ihan hyva istua niin kauan kunnes viereeni istahti thai-inttipoika. Kaikilla muilla penkkipareilla istui vain yksi matksuatja, mutta jostain syysta lipunmyyjaneito kaiketi katsoi bussin ainoan lankkarityton tarvitsevan paikallista seuraa ja ensimmaiset kaksi tuntia matkasta tama innokas vierustoverini koitti enemman ja vahemman paasta (epamielyttavaan) kosketutuskontaktiin kanssani. Ensin kasi hivuttautui pienesti reidelle ja sitten vahan enemmalti reidelle ja kun sen sitten riuhtaisin ranteesta takaisin "omalle alueelleen" ei mennyt aikaakaan, kun sama kasi loysi syliini tippuneen hiuksen ja niin edelleen. Puoli matkassa mulla sitten hermo paloi ja erittain nyrpeaa naamaa nayttaen repaisin kaden pois, tein selvaksi aaneenpainollani (asian ymmartamiseksi sanoin saman seka englanniksi etta suomeksi, joista luulen jalkimmaisen toimineen paremmin) ja kaansin itseni mielenosoituksellisesti toiseen suuntaan. Pieneksi hetkeksi herra sotilas siirtyi istumaan takanamme olevalle penkkiparille, kunnes palasi minulle tuntemattomaksi jaaneesta syysta takaisin viereeni ja nukahti paansa olkapaani vasten. Siina mina sitten vuoristoisen tien joakisessa mutkassa kaansin kyynerpaatani, niin etta herra sotilaan paa heilui kuin heiluri puolelta toiselle, mutta harmikseni palasi aina takaisin ei toivotulle paikalleen. Paihin paastyamme herra yritti kovasti sanoa jaahyvaiset, mutta silmaakaan antamatta astuin bussista ulos ja hain kassini. Jaivat kiitokset sanomatta kuljettajalle.

Rob (amerikkalainen) jai Bangkokiin sairastamaan vatsatautiaan, josta olin aluksi iloissani, koska halusin matkata yksin, mutta nyt jo melkein loydan itseni ikavoimasta ja kaipaamasta hanen seuraansa. Jakopaiselle mielelleni onneksi tai mista sita tietaa tulevalla hetkella epaonneksi saan nauttia Robin seurasta jalleen keskiviikkona. Nain kertoi hanelta asken saapunut sahkoposti.

Itavaltalaisysatvani Monica ja Alex ovat viela(kin) taalla ja yhteinen illasemme sai minut tuntemaan itseni jalleen, hmm, Heidiksi, joka rakastaa elamaansa.
Ja matkumista.

Huolia, miehilla tai ilman

Oi ihanuuden kamaluutta ja kamaluuden ihanuutta. En ma tieda mista toikin tuli, mutta kai sita voisi vaikka kayttaa kuvaamaan Bangkokin sekamelskan minussa herattamia tunnelmia.
Kaikenmaailman juttuihin osaa ihmisolento itsensa elamassaan pistaakin.. Ensin kuolee tylsyyteen -keskelle ei mitaan- puolitoista kuukautta ja silmanrapayksessa loytaa itsensa keskelta kaaosta. Vahan on hankalaa pitaa paa mukana siina mita ymparilla tapahtuu.
Nain juhannuksen (jonka olemassa oloa en ennen eilista edes muistanut) kunniaksi paadyin jakamaan kaksi pienta pulloa sangsomia (thai viskia) Khao San roadilla vastaantulleeseen (jo Nature lodgesta tutun) englantilaistyton kanssa. Ne oli maljoja miehista aiheutuville huolille (ja mieshuolien puuttumisesta aiheutuvalle huolestumiselle).
Maailma taas todisteli pienuuttaan. Laura on kotoisin Readingista ja istuu paivat pitkat Purple turtlessa tai Pavlovissa. Olemme siis todennakoisesti tavanneet aiemminkin.
Samalla tuli muistutettu itselleen, kuinka paljon krapulaa rakastaakaan. Parin tunnin iloista niin monen tuntia tuskaa.. Oppitunnin aihe oli syyn ja seurauksen laki.
Eilen sitten korjasin tilanteen omalta osaltani ja kaansin mieshuolettomat paivat mieshuolillisiksi paiviksi. Lahdin ulos naapurihuoneen amerikkalaisen, Robin, kanssa ja nyt, noh, en ma tieda mista tassa on oikein kyse. Paanvaivaa tama nayttaa ainakin luovan: Nyt se muutti suunnitelmiaan ja aikoo suunnata huomenna kohti Pai:ta (kuten mina). Menee nyt tuolla tavoin toisten suunnitelmia matkimaan..

Keskiviikkona tein kengattomia kenkaostoksia Siam centterin mykistavassa maailmassa. En taas muistanutkaan minka moisia kauhunhetkia (mutta taytyy tunnustaa etta myos kiinnostunutta hammastelya) ostoskeskukset minussa aiheuttavat.
Osa liikkeista oli kuin taidenayttelyita. Suosikkini oli naistenvaateliike, jonka keskella seisoi vaaleansininen mini ja ikkunan edessa vanha, kulahtanut juaakappi jonka avonaisesta ovesta roikkui ulos toinen toistaan kummallisempia vaatekappaleita.
Tunsin itseni hyvin ulkopuoliseksi kavellessani kummallisesti roikkuvassa keltaisessa laohameessani ja puoliksi rikkinaisissa sandaaleissani kaikkien muiden nayttaessa hypanneen paikalle suoraan muotilehtien kansikuvista. Trendikkaita nama bangkokilaiset.
En tohtinut menna edes sisalle suurimpaan osaan kaupoista. Jotenkin sita vaan aistii mika ei ole sinua varten (tai laihaksi kaynytta kukkaroasi).
Kengat jaivat kaupan hyllylle, ensikerralla suuntaan suosiolle torille tinkimaan.
Vaikka taytyy sanoa, etta nautin suunnattomasti ostoskeskuksen ilmastointilaitteiden tuomasta helpotuksesta. Enka ollut ainoa, eri- ikaiset nuoret koulupuvuissaan tayttivat puolet ostoskeskuksen pinta- alasta.
Valittamaan en myoskaan paase Swenssonin eurooppahintaisten jaatelopalleroiden tuomasta makuelamyksesta. Jotain hyvaa rahallakin saa.

Eilen paasin vihdoin ja viimein Maman suosittelemalle intialaismarketille. Olin yksi ainoista valkonaamoista paikalla ja alle puolessa tunnissa oli mukaani tarttunut uudet sandaalit ja tunika. Eika muuten ahdistanut yhtaan.
(Siskoni eivat saata tata uskoa, mutta..) Matkasin bussilla numero kuusi! Viisikolmoseen minut neuvottiin, mutta napparana tytsyna aikani tulematonta odoteltuani bongasin kuutosen vihrean olemuksen pilkistavan kurvissa ja ensin sen pysaytettyani hyppasin kyytiin ja nauroin koko matkan Khao sanille. Kaikki selviaa aikanaan, kuten bussi numero kuuden mysteeri.

Tanaan olen kulkenut ympariinsa kuin zombie. Tuntuu kuin aivoni olisivat syvajaadytetyt. Paivan pelastuksena toimi seuraava:
"Sawadikaa! Massage?"
"Nou thank juu."
"Next time then. Thanks from your smile!"
Mun kasvojeni lihakset eivat olleet sittenkaan jaatyneet.

Olen saanut myos saanut pistettya tulevaisuuttani jonkinmoiseen jarjestykseen
(se ei ollut ihan yksinkertaista se.) ja manner vaihtuu heinakuun puolessavalissa. Lentolipun ostaminen ei tapahtunut ongelmitta sekaan, tai aika onegelmattomasti se minulle kavi, toisin kuin lippua minulle toimittaneen lahetille. Sovin lipunlunastuksen aamu yhdeksitoista ja heratessani kello naytti kahtatoista kymmenta. Kauhealla tohinalla juoksin Peachyn aulaan ja siella se poloinen lahetti istui sohvan nurkassaminua odottelemassa. Rahatkaan eivat olleet valmiina,joten pahoiteltuani tilannetta jatin lahettipojan jatkamaan odottelemistaan ja suuntasin automaatille..Matkatoimisto oli lahettanyt sahkopostin: "Dear miss, where are waiting for you NOW..." Ei pitaisi lahtea deiteille paivaa ennen lipulunastusoperaatiota.

Iloista juhannusta!

Kolmekymmentakaksi

Ma tunnun jumahtaneen kulkemaan samoissa urissa, silla jalleen kerran loydan itseni Peachy- guesthousesta, Bangkokista. Bangkok on se vanha sama, mutta kuten me kaikki, mukana joka hetki muuttuvassa maailmankaikkeudessa. Jokapuolella jyllaava halina aiheuttaa edelleen tutun ja arsyttavan paansaryn ja joka kulman tayttavat liikkeet, pikkukaupat, ravintolat ja guesthouset sulkevat ovensa antaen tilaa seuraavalle yrittajalle tahdenlentojen nopeudella.

Viisitoistatuntinen bussimatka Phnom penhista tanne oli.. sanoisiko.. mahdollisuus saada lisaysta kokemusten kirjavaan kerhoon. Matka taittui yllattavan jouhevasti ja sita helpotti huomattavasti puolimatkassa Phnom penhista Poipetin raja-asemalle tekemani havainto bussin ilmastointilaitteen suuttimen kohdistamismahdollisuudesta. Battanbangista kyyttin hyppasi amerikkalaisherra Rob, jonka kanssa loysimme saman kielen muuten aasialaisten tayttamassa kulkuneuvossa. Tankkauspysahdyksella tein milenkiintoisia, mutta hankalia laskutoimituksia ja tulin tulokseen kolmekymmentakaksi, kun me siskojen kanssa tuossa taannoin koimme olevamme ahtaalla samaisen luvun ollessa seitseman. Bussin vieressa seisoneen pick upin lavalla oli moneen kertaan tarkistetun laskutoimituksen tuloksena kolmekymmentakaksi henkiloa seka kaksi moottoripyoraa. Taytyy kuitenkin huomauttaa, etta osa tasta kolmestakymmenestakahdesta hengesta ja kahdesta moottoripyorasta oli asetettu kuljettamon paalla sijaitsevalle katto-osuudelle. Meilla omaan tilaamme tottuneilla lansimaalaisilla oli vaikeuksia liikuttaa jalkojamme jaettua pick upin lava seitseman hengen kesken.
Lahestyamme Poipettia asumusten edustoja ja portinpielia koristivat mita eriskummallisimmat linnunpelattimet. Toiset niista nayttivat portinpieleen nukahtaneilta maajusseilta, kun toiset taas selkasuorana ja kadet valmiina taisteluun seisovilta vartioilta. Joka portinpielessa tai vastaavasti pelattimen kaulassa roikkui muovipullo puolillaan kellertavaa nestetta. Lienevatko paikalliset sitten pelkaavan lintuja..(Kirves pelattimen kadessa pitaa varmasti harakat loitolla.)
Samaisella tieosuudella nain ensimmaista kertaa koko kolmen viettamani kuukauden aikana Cambodiassa "Danger mines"- kyltin ja mikali oikein ymmarsin kylttia seuraanneella peltoaukealla hyorineet valkopukuiset miehet metalliset laitteet kasissaan olivat miinanraivaajia. Oppia ika kaikki.
Robin kanssa me sitten yhdessa jonotettiin ja hikoiltiin, hikoiltiin ja jonotettiin rajalla. Silmiemme edessa aukenava naky oli huvittava: Passintarkastusjonossa oli muutamia aasialaisia (jotka nayttivat normaaleilta) voimakkaasti punertavien lansimaalisten ymparoimana. Punertavien, kiiltavien ja tuskastuneenoloisten.
Loppumatkasta kankkarankka tuli kylaan, jo nalkaansa huutavan ja lapsellisen vatsalaukun seuraksi. Erittain jarkevan (valuutta)organisointini seurauksena sain syodakseni koko matkan aikana kolme pienta paistettua banaania tikussa ja lautasellisen riisia. Ihan yksinkertainen asia tuo ravinto, mutta eivat ollenkaan yksinkertaiset sen puutteesta aiheutuvat seuraukset. Maailmassani oli kaikki ylosalaisin kunnes havaitsin edessani tofua ja vihanneksia kookosmaidossa. Oi, onnenpaivia.

Kuivaa maata!

Tunnen olevani jalleen taysissa sieluun ja ruumiin voimissa. Eika se vaatinut suuria ihmeita: Aloitin eilisen paivani No problemin suurella kahvikupposella ja omien voimavarojen uskomiseen kannustavalla keskustelulla ymparimaailmaa matkanneen belgialaisen dokumettiohjaajan kanssa. Iltapaivalla soin maaailman maistuvimman tofupatongin kantaravintolassani kulmabaarissa ja vietin muutaman tunnin netissa vastaillen sahkoposteihin ja selvitellen asioita. Neljan jalkeen tormasin Nature lodgessa tapaamaani amerikkalaisneitoon ja lahdimme yhdessa kasityokauppojen metsastykseen. Kauppoihin asti emme koskaan paasseet myohaisen (ja sunnuntaisen) ajankohdan vuoksi, mutta paadyimme syomaan maistuvia tapaksia Friends- ravintolaan, jota yllapitaa cambodialainen katulapsijarjesto. Iltainen monsuunikuuro antoi meille aikaa purkaa sisaisia patojamme hyvan keskustelun merkeissa. Juttua olisi varmaan riittanyt vaikka kahden kuukauden kuurolle, mutta emme tohtineet kysya lupaa jaada ravintolaan nukkumaan ja paikan sulkiessa oviaan aloitimme vetisen taivalluksemme takaisin Lake side:lle. Ravintolaan mennessani olin kavelevanani kadulla, mutta ulos astuttuani kahlasin joessa. Se oli likainen ja haiseva joki se! Vetta oli yli polven ja vastaan iloisesti virtasi mita eriskummallisempia esineita. Ei siina muu auttanut kuin lahtea varovasti talsimaan eteenpain ja toivoa kohtaavansa kuivaa maata. Hetken harjoiteltuamme opimme etenemaan suhteellisen vikkelasti ja vastaantulleen lankkariherran kommentti:" Luckily you can't see the snakes here." nopeutti matkaa entisestaan. Parikorttelia jalkoja uitettuamme loysimme vihdoin kuivaa maata jalkojemme alta ja paatimme urheilla lopunkin matkaa kohti guesthousejamme ja suloisen puhdistavia suihkuja..
Viimesilauksen paivalle antoi Charlesin hymy kaydessani kotiinpaluu soodalla Lentavassa elefantissa.

Tama paiva on mennyt ympariinsa ampariinsa juostessa. Hikipisarat puskee otsaan ja kasivarsille ja kastelee selan ihan vaikka vain paikallaan seisoessa. Voiko kukaan kuvitella tekevansa ostoksia saunassa.. Jos voin, niin tervetuloa Aasiaan!

Aamulla ihan herkistyin, kun kuulin, etta Jack oli kaynyt etsimassa mua eilen illalla No problemista. Nyt on herra puoliksi -elefantti-puoliksi apina- jo matkalla takaisin Sen monoromiin, mutta oli jattanyt jalkeensa terveiset: Hello and Goodbye.
On Se sitten niin suloinen.

Huomen aamulla kello kuusi lahtee bussi kohti Bangkokia.
Viela on aikaa hymyilla ystavilleen taalla.